Finnish Lutheran Church in Ball

Pastori Timon saarna, Marraskuun 23, 2008

Christ the King Matthew 25:31-46

Yksi kuluneen viikon uutinen, joka silmiini osui, oli erään vedonlyöntitoimiston uusin vetokohde:
todistaa onko Jumala olemassa? Kuka pystyy tieteellisesti todistamaan Jumalan olemassaolon, hän saa rahansa moninkertaisesti takaisin. Tietenkin on selvää, että edes houkuttelevan korkea vetokerroin tuskin tulee muuttamaan tämän yhden visaisimman kysymyksen ratkaisemista suuntaan tai toiseen. Tavallaan tieteellisesti tehtävä on muutenkin hyvin ristiriitainen, sillä yhtäältä todistusketjun Jumalan olemassaolon toteen näyttämiseksi tulisi olla täysin aukoton, ja toisaalta moni Jumalan olemassaoloon uskova näkee juuri tieteen jättämissä aukoissa todisteen Jumalan olemassaolosta. Onhan esimerkiksi kysymys maailmankaikkeuden synnystä jollekin osoitus puhtaasta sattuman olemassaolosta. Toiselle taas kysymys siitä, miten alkuaineiden koostumuksissa miljardisosienkin muutokset olisivat jättäneet koko universumin syntymättä, on pikemmin osoitus Jumalan olemassaolosta kuin matemaattisten todennäköisyyksien kumoutumisesta.

Mitä yritän sanoa: emme pääse pakoon kysymystä uskosta, vaikka tieteen keinoin Jumalan olemassaolon todistaminen tulisikin astetta vakuuttavammaksi. Kristuksen kuninkuuden sunnuntain evankeliumi puhuukin Jumalan olemassaolosta jonain muuna kuin teoreettisena ongelmana. Se lähestyy kysymystä uskon ja tekojen näkökulmasta. Silti viittaamassani vedonlyöntiuutisessa eräs haastateltu tiedemies osui suoraan päivän aiheen ytimeen. Hänen mukaansa olisi nimittäin helppo vakuuttua Jumalan olemassaolosta, jos Jumala ilmestyisi vain eräänä päivänä torille, kyseisen tiedemiehen jutussa vieläpä Kuopion torille!, mikä olisikin jo varsin kova juttu…J

Mutta itse asiassa juuri tästä Jumalan ilmestymisestä torille, ihmisten keskuuteen, on Kristuksen kuninkuuden sunnuntaissa kyse. Jeesus sanoo: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Siis Kristus on olemassa kaikkialla, missä yksikin ihminen tulee kohdatuksi ja autetuksi. Erityisesti hän on olemassa siellä, missä hätä on kaikkein suurin, missä yksinäisyys, sairaus ja kärsimys on huutavin: ”35 Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. ”36 Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”

Kristuksen kuninkuuden sunnuntai puhuu tuomiopäivästä, päivästä, jolloin jokainen ihminen joutuu tulemaan taivaallisen valtaistuimen ja korkeimman tuomarin eteen. Ne teistä jotka olette joskus käyneet oikeudessa, vaikka vain seuraamassa oikeudenkäyntiä yleisössä, tiedätte kuinka vakava paikka se on. Olin itse kerran seuraamassa muutaman tapauksen käsittelyä ja ajattelin kuinka jykevältä ja arvovaltaiselta paikalta oikeusistuin tuntui. Huomasin mielessäni hieman naureskelleeni erään kantajan selityksiä aiheesta, vaikka en hänen asiaa tarkemmin tuntenutkaan, tuntui hänen selityksensä hieman epätoivoisilta yrityksiltä saada tuomari leppymään. Pian sain itseni kuitenkin kiinni omista ajatuksistani ja aloin ajattelemaan miltä tuntuisi olla taivaallisen tuomarin edessä. Auttaisiko siinä edes hyvät selitykset ja parhaatkaan puolustusasianajajat?

Jos ja kun Jumala näkee ihmisestä, jokaisesta meistä kaiken mitä olemme tehneet ja jättäneet tekemättä, eikä vain sen mitä olemme tehneet, vaan myös mitä olemme ajatelleet, kuinka voisimme silloin osoittaa syyttömyytemme? Vaikka muut ihmiset eivät olisikaan nähneet, vaikka maallisessa oikeusistuimessa ei olisi voitu langettaa tuomioita, vaikka syyttäjän näyttö olisi puuttunut ja järjellisen epäilyksen syy olisi jäänyt jäljelle, Jumala olisi nähnyt kaiken elämästämme. Ja olisiko hän pitänyt kaikesta siitä? Tuskinpa.

Millainen on siis viimeinen tuomio, jos oletettavasti jokainen ihminen on syyllistynyt elämässään tekoihin ja ajatuksiin, pienempiin tai suurempiin, jotka ovat olleet vastoin Jumalan pyhää tahtoa, vastoin lähimmäisen parasta. Millä perusteella Jumala tuomitsee toiset ikuiseen elämään ja toiset kadotukseen?

Yksi asia pistää evankeliumista heti silmään: viimeinen tuomio ei ole sama kuin maallinen tuomio. ”Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”. ”I was in prison and you came to visit me.” (Mt 25:36) Siis joku joka on vankilassa, tuomittuna ties mistä rikoksesta, onkin itse asiassa siellä Kristuksen kanssa kärsimässä. Joku, joka pimeimmässäkin paikassa vastaanottaa lähimmäiseltään rakkauden tekoja, saa ollakin itse Kristuksen seurassa. Ja käänteisesti: ne ihmiset, jotka ovat jo tuomioitaan istumassa, jotka ovat syistä tai toisista hylätty ja unohdettu muiden taholta, ovat edesvastuuttomia niiden, vai pitäisikö sanoa meidän rinnalla, jotka olemme jättäneet heidät kurjuuteensa ja yksinäisyyteensä.

Viimeinen tuomio on kiistämättä aihe, joka voi tuoda kylmiä väreitä pintaan ja saada sydämen tykyttämään. Se on myös aihe, josta on taatusti puhuttu paljon enemmän kirkon historiassa kuin nykypäivässä. Keskiajan kirkkotaiteesta olemme nähneet näitä mahtipontisia ja pelottavia maalauksia helvetistä, tulisesta järvestä ja viimeisestä tuomiosta. Jos tällä aiheella on menneisyydessä saatu ihmisiä pelkäämään, on siinä varmasti hyvin onnistuttu. Yhtä lailla, jos ihmisen lopullinen kohtalo on jätetty tänä päivänä paitsioon ja sarjaan ei-toivottuja, kiusallisia puheenaiheita, ei sekään ole puolestaan tehnyt oikeutta Jumalan sanalle, josta kirkossa kuitenkin tulisi aina ensi sijassa puhua, ajan hengestä riippumatta.

Mutta pelon näkökulma viimeiseen tuomioon on väistämättä liian kapea. Se ei olisi linjassa Jeesuksen ihmiseksi ja maailmaan tulon kanssa, eikä niiden sanojen kanssa, jotka tänäänkin synninpäästössä kuulimme: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi ikuisen elämän.”

Tuomion ohella avautuu siis tulevaisuuteen vielä suurempana toivon ikkuna. Päivän epistolasta kuulimme millainen toivo kristitylle on annettu:

17 Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet,

18 ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa

Kristitylle on annettu sydämeen toivo paremmasta maailmasta. Toivo oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Toivo siitä, että lopulta oikeus voittaa, että hyvyys on suurempi kuin pahuus, että rakkaus on suurempi kuin viha ja pelko.

Viimeisen tuomion merkitys avautuu myös uskon ja tekojen näkökulmasta. Se vahvistaa jälleen sen tosiasian, että usko Jeesukseen ei ole vain opillinen kysymys ja muodollisuus, vaan ennen kaikkea sydämen uskon ja käytännön tekojen asia. Kuten Apostoli Jaakob kirjoittaa: ”usko ilman tekoja on kuollut”. Viimeisessä tuomiossa kuvatut lampaat edustavat uskoa, joka tulee todeksi teoissa, siinä miten lähimmäistä on kohdeltu. Kuten Raamattu sanoo, oikea usko ei jää ikinä hedelmättömäksi: ”Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa”.

Ihmisellä on kuitenkin oma vastuunsa uskon lahjan vastaanottajana ja sen harjoittajana. Ihminen on Jumalan tärkein yhteistyöpartneri maan päällä. Ihmisen kautta Jumala haluaa toteuttaa iankaikkisia suunnitelmiaan maailmassa. Ihmisten välityksellä hän haluaa jakaa eteenpäin rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Ja aivan erityisen tärkeä yhteistyöpartneri Jumalan suunnitelmissa on hänen seurakuntansa, häneen uskovat, kuten päivän epistolasta kuulimme:

19 … miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Se on sama väkevä voima, [2. Kor. 13:4]

20 jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, [Kol. 3:1]

21 ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa. [Fil. 2:9; Kol. 2:10]

22 Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. [Ps. 8:7; 1. Kor. 15:27; Hepr. 2:8 | Kol. 1:18, 2:19]

23 Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää. [Room. 12:5; 1. Kor. 12:27 | Ef. 4:10]

Tässä oikeastaan on sanottu jo hyvin paljon. Seurakunta on Kristuksen kädet ja jalat, jotka on kutsuttu täyttämään Kristuksen tahtoa tässä maailmassa. Kristitty, Kristukseen uskova on jo nyt uskon kautta osallinen saman Jumalan voiman vaikutuksesta, jonka ansiosta Kristus on asetettu istumaan Jumalan oikealle puolelle taivaassa. Siis uskon kautta kristitty on jo osallinen taivaasta ja iankaikkisesta elämästä.

Vaikka tuomiosunnuntain aihetta ei tulekaan lähestyä ensi sijassa ikuisen rangaistuksen pelon kautta, vaan ennen kaikkea toivon ja uskon näkökulmasta, on silti aivan erityistä syytä pitää mielessä, mistä Jeesus siinä puhuu.

Yksilönvapautta ihailevassa maailmassamme, yksilöllisyyden kääntöpuolena on usein yksinäisyys. Entistä enemmän on keskuudessamme niitä ihmisiä, jotka ovat pudonneet kelkan kyydistä ja syrjäytyneet. Ihmisiä, joille kodittomuus, nälkä ja sairaus ovat tutumpia kuin ystävät ja perhe. Ihmisiä, jotka ovat kenties syntymästä asti osoittaneet sloganin: ”jokainen on oman onnensa seppä” omalla kohdallaan mahdottomaksi saavuttaa. Ihmisiä, jotka ovat luottaneet suomalaiseen tai amerikkalaiseen unelmaan ”ahkeruus palkitaan ” ”work hard and you will be rewarded”, mutta ovatkin isompien rattaiden puristuksissa ja itsestään riippumattomista syistä joutuneet pettymään unelmissaan. He eivät olekaan saaneet palkintoa, vaan ovat jääneet yksinäisyyteen, köyhyyteen ja sairauksien kierteeseen. On myös ihmisiä, joilla ulkoisesti näyttää menevän hyvin, mutta juuri siinä onkin heidän yksinäisyytensä tragedia. Heillä voi olla vaikka kuinka paljon ihmisiä ympärillään, mutta eivät silti tunne olevansa rakastettuja.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntai kertoo, että työtä maailmassa tulee riittämään hamaan tuomiopäivään saakka. Se kertoo, että ketään ihmistä ei ole tarkoitettu elämään yksinäisyydessä, laiminlyötynä ja unohdettuna. Että lähimmäisen tarpeet ovat Kristuksen tarpeita. Että lähimmäisen auttaminen on Kristuksen kasvojen kirkastamista tässä maailmassa, Jumalan olemassaolon todeksi tulemista keskellämme.

Yksilöllisyyttä ihailevassa maailmassa vaikea, mutta kenties paras asia, on sittenkin huomata henkilökohtaisesti se, että yksin ei minunkaan tarvitse selvitä. Että avun vastaanottaminen voi olla elämän käännekohta. Jos on itse tarvinnut ja saanut apua, saattaa ehkä muistaa paremmin ajatella lähimmäistäänkin.

Tärkein käsky on rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseään. Rakkaus siis tarvitsee aina kohteen, Jumalan ja lähimmäisen. Jos sitä ei jaeta eteenpäin, se tukahtuu, jää paikalleen ja muuttuu itsekkyydeksi. Ihminen on luotu vastavuoroisuuteen ja kohtaamaan lähimmäisen tarpeet. Ihminen on luotu palvelemaan Jumalaa palvelemalla lähimmäistä. Ihminen, sinut ja minut, on luotu siunausten vastaanottajasta siunausten eteenpäin antajaksi.

Saarnat Suomeksi	Previous Sermons in English

Marrask. 23, 2008	Nov. 23, 2008
Marrask. 9, 2008	Nov. 9, 2008
Lokak.12, 2008	Oct. 12, 2008
Syysk.28, 2008	Sep. 28, 2008
Syysk. 14, 2008	*Sep. 14, 2008*
Elok. 31, 2008	Aug. 31, 2008
*Elok. 24, 2008*	*Aug. 24, 2008*
Toukok. 25, 2008	May 25, 2008
Toukok. 11, 2008	May 11, 2008
Huhtik.27, 2008	April 27, 2008
*Maalisk. 30, 2008*	Mar. 30, 2008
Maalisk. 23, 2008	Mar. 23, 2008
Mar. 09, 2008	Mar. 09, 2008